Veloma Madagasikara, ainakin hetkeksi

Pari päivää lähtöön, niin kirjoitan nyt ihan vapaasti tunnelmia keskittymättä mihinkään tiettyyn aiheeseen. Pakko saada purkaa näitä ristiriitaisia tunteita, kun odottaa jo kovasti näkevänsä kaikki ihmiset Suomessa, mutta samalla ihan hirveen haikee fiilis jättää Madagaskar taakse. Juuri äsken vakiolounaspaikkani täti tuli poikansa kanssa kiittämään kaikesta ihan kotiovelle asti. Olivat kyselleet ihmisiltä missä asun. Mitä siinä vaiheessa voi enää sanoa, tulee ihan älyttömän ikävä paikallisten ystävällisyyttä! Opiskelijat ovat myös tulossa lentokentälle mukaan saattamaan vaikka lento lähtee kahden maissa aamuyöllä.

Viimeiset viikot ovat tietenkin olleet ihan täynnä retkiä ja viime hetken muodollisuuksia. Muutama viikko sitten käväisin Komoreilla vähän lomailemassa, kun kokeet olivat loppuneet. Reissu oli mahtava ja tuli myös halvaksi, koska minulla oli koko ajan mukanani komorilaisten opiskelukavereideni sukulaisia. Itse asiassa yksi parhaista kavereistani täällä oikeastaan suunnitteli koko matkan aikataulun ja kohteet vaikka en edes pyytänyt niin tekemään. Minun piti vain saapua paikalle. Kiersin Komoreiden suurimman saaren (Ngadizja) ja yövyin myös kaverini kotikylässä Mohorossa (kuva 1). Oli hauska nähdä taas vähän erilaista kulttuuria!

 

Kuva 1. Mohoro-niminen kylä Komoreilla.

Ennen reissua ehdin jo aloittaa todistusten metsästyksen, koska arvasin - ihan oikein - että siihen kuluu aikaa. Kukaan ei tuntunut tietävän miten toditus täytyisi tehdä, koska täällä ei ole tapana jakaa sellaisia. Paikallisten opiskelijoiden nimet julkaistaan vuoden päätteeksi paremmuusjärjestyksessä laitoksen ilmoitustaululla, ja jos nimi löytyy listalta, on päässyt läpi ja voi ilmoittautua seuraavalle lukuvuodelle. Siispä toimin melko oma-aloitteisesti: keräsin kaikki vuoden aikana saamani arvosanat yhdelle paperille kiertämällä opettajien ja eri laitosten henkilökunnan luona.  Pyysin joka laitokselta virallisen arvosanapaperin allekirjoitettuna, ja lopulta vein nämä kaikki maantieteen laitoksen johtajalle (täällä laitosten johtajat hoitavat kaiken allekirjoittamisen), koska olen sillä laitoksella kirjoilla. Näytin hänelle malliesimerkin Helsingin yliopistuksen todistuksesta ja hän sitten naputteli tietokoneella viimeisen virallisen version ihan kaikista arvosanoistani. Sitten piti vielä kertaalleen kierrellä hakemassa leima ja johtajan allekirjoitus kaikilta niiltä laitoksilta joilla olen opiskellut lukuvuoden aikana. Antananarivon yliopiston arvosanat ovat ns. luottamuksellisia, mikä tarkoittaa että yleensä opiskelijoilla ei ole oikeutta nähdä niitä. Allekirjoituksia hakiessamme minun oli siis odotettava taka-alalla kun johtajat keskenään ottivat todistuksen kirjekuoresta ja hoitivat allekirjoittamisen. Vaikka itse olin siis juuri kerännyt ne kaikki arvosanat käsiini...

Viimeisenä tarvittiin vielä koko tiedekunnan johtajan leima ja niin minulla oli eilen (!) kädessäni suljettu kirjekuori, joka piti viedä vaihtokoordinaattorille. Hän oli paikalla tänään, avasi kirjekuoren, antoi todistuksen suoraan minulle ja allekirjoitti Letter of Confirmation-paperin. Nyt olen hyvin iloinen, sillä tämä kaikki tosiaan oli pienen työn takana. Esimerkiksi maantieteen laitoksen johtaja oli usein paikalla vain klo 7:30-8:00 välisenä aikana, eikä muidenkaan ihmisten metsästäminen kovin helppoa ollut. Joillekin opettajille soittelimme sihteereiden kanssa ja kyselimme puuttuvia tietoja, toisia odottelin tuntikausia ovien takana vain kuullakseni että joku oli hukannut sen paperin jonka viime viikolla olin tuonut (täällä siis vaaditaan yleensä kaikki pyynnöt kirjallisina). Mutta tänään siis, kuukauden taistelun jälkeen, voitto!!

Joku saattaa myös ihmetellä, miten viisumini kanssa kävi. Elin koko vaihtoaikani väliaikaisviisumilla, sillä sen aikaa jatkettiin ministeriössä joka kerta kun menin sinne kyselemään. Viimeinen päivämäärä oli 18. maaliskuuta, päivä sen jälkeen kun palasin Komoreilta. Selitin heille, että lähden kymmenen päivän päästä kotiin ja he säikähtivät pahan kerran: "mutta jos nyt annamme sinulle laskun ja käyt heti maksamassa sen pankissa niin kestää vielä vähintään 20 päivää että virallinen viisumi on valmis!" Sanoin ettei voi mitään, ja heidän oli pakko nopeuttaa prosessia. Ongelmaksi muodostui myös se, ettei minulla ole missään paikallisessa pankissa tiliä, joten en pystyisi viisumia edes pankissa maksamaan. Viimein ministeriön virkailija tyytyi ratkaisuun että minä maksan suoraan hänelle ja hän käy maksamassa summan pankissa tarvittaville tileille. Pisti vähän miettimään, että onko muka oikeasti kaikilla täällä olevilla ulkomaalaisilla pankkitili Madagaskarilla vai miten he hoitavat asiat ihmisten kanssa. Epäilytti myös jäävätkö rahani virkailijan taskuun, kyse oli kuitenkin lähemmäs 200 eurosta. Seuraavana päivänä viisumini oli kuitenkin valmis ja mieltä lämmitti myös paikallinen henkilökortti, josta sain nauttia tämän viimeisen viikon ajan. Siinä tosin luki edellisen asuinpaikkani osoite, mutta turha luulla että olisin jäänyt siitä vielä ministeriöön huomauttamaan. Vapaus tästä byrokratiasta koittaa! Täytyy myös lisätä että kukaan ei ole ikinä tullut minulta papereita kysymään, vaikka olen kuullut huhuja että monelle muulle on niin käynyt. Joten kaikesta huolimatta aina virallista paperia mukaan kun lähtee johonkin tällä saarella!

Viime viikonloppu vietettiin maantieteilijäporukan kanssa maaseudulla, yhden kaverini vanhempien luona. Käytiin vealtamassa vuoristossa (kuva 2), juteltiin syvällisiä, itkettiin yhdessä ja biletettiin nuotion ääressä paikalliseen tapaan. En olisi voinut toivoa parempaa viimeistä viikonloppua Madagaskarilla. Muutenkin olen jo niin tottunut elämään täällä, että vähän pelottaa millainen kulttuurishokki on luvassa Suomeen palatessa. En ole oikeastaan edes vielä ymmärtänyt, että lähtö oikeasti koittaa. 

Kirjoittelen ehkä vielä Suomeen palattuani vaihdon jälkeisiä tunnelmia ja muuta kivaa/hyödyllistä kun tulee mieleen, mutta itse vaihdon osalta tämä alkaa tosiaan olla tässä! Ei tosiaan uskoisi, mutta niin se on. Toivon todella että pystyn vielä jonain päivänä palaamaan ja tapaamaan kaikki ne ihanat ihmiset, jotka nyt jäävät taakse.

Kiitos kaikille jotka blogia ovat lukeneet ja toivottavasti tästä tosiaan oli myös jotain hyötyä heille, jotka vaihdosta haaveilevat! :)

 

Kuva 2. Voitto. Ihan tämä koko vaihtovuosi.

~ Nina

Antananarivo – tuhansien kaupunki

Ei ole enää montaa viikkoa kun tämä ”kia” jättää Madagaskarin taakseen. Ajattelinkin kirjoittaa jotain Antananarivosta, kaupungista jossa olen saanut seikkailla viimeisen yhdeksän kuukauden ajan. 

Antananarivon nimi tulee sanoista ”tanana” (kaupunki) ja ”arivo” (tuhat). An-etuliitettä käytetään malagassin kielessä paikkoja kuvaavien sanojen yhteydessä. Paikalliset kutsuvat kaupunkia yksinkertaisesti nimellä ”Tana”. Nykyään arviolta parin miljoonan asukkaan pääkaupunki on ollut pystyssä jo 1600-luvulta, ja tänne ylängölle sijoittumisestaan huolimatta se oli jo ennen siirtomaa-aikaa saaren tärkein kaupunki.

Tana on Madagaskarin keskusta. Kaikki suurimmat tiet lähtevät täältä ja johtavat maan eri kolkkiin, tärkeimpiin rannikkokaupunkeihin asti. Itse Tanassa vallitsee kaaos: tiet ovat likaisia ja kapeita, mäkiä on paljon ja ruuhkat jatkuva ongelma. Liikennevaloja ei ole, poliisit yrittävät ohjata kaikkea mikä liikkuu: jalankulkijoita, moottoripyöriä, isoja katumaastureita, busseja ja näiden seassa erilaisia kärryjä työntäviä ihmisiä. Muihin näkemiini Madagaskarin kaupunkeihin verrattuna pääkaupunki on jotenkin liian täyteen tungettu (kuva 1), esimerkiksi Antsiraben ja Toamasinan kadut tuntuvat ja ehkä ovatkin paljon leveämpiä. Ahtauden takia Tanassa ei olekaan pyörätakseja, vaikka niitä näkee kaikkialla muualla.

 

Kuva 1. Ihmisvilinää Antananarivossa, Antaninareninan kaupunginosassa.

Olen vaihtoni aikana elänyt kahdessa eri kaupunginosassa, mikä on auttanut huomaamaan kortteleiden välisiä eroja. Ensin asuin niin sanotussa alakaupungissa. Jos tänä kesänä olisi satanut paljon, siellä olisi kuulemma tulvinut. Korttelini kuului niihin, jonne kuulemma entiset orjat ovat asettuneet asumaan. Asuinpaikkani oli ilmeisesti pahamaineisempi kuin Tanan keskivertokorttelit, sillä kaikki ihmiset ihmettelivät joka kerta että ”todellako asut siellä?”. Kenties se olikin ihmetyksen arvoista, sillä ulkovarastossamme kävi kaksi kertaa varkaita ja yhtenä yönä heräsimme kolmeen terävään aseenlaukaukseen, jotka kuuluivat ihan asuntomme vierestä. Minulle ei kuitenkaan koskaan sattunut mitään, ja ihmisetkin tottuivat pian siihen että ”vazaha” kävelee samaa katua joka päivä. Kaikki naapurit ja kojujen pitäjät olivat älyttömän mukavia.

Tämä toinen asuinpaikka onkin sitten aivan erilainen, kampuksen ”muurien” sisäpuolella, tarkasti aidattu ja piikkilangoitettu siisti vuokrakämppä, jossa on mm. vartija ja siivooja pitämässä huolta näistä tämän talon kuudesta asunnosta. Sisään pääsee vain ovikelloa soittamalla ja jos tulee myöhään, on ilmoitettava siitä erikseen. Myös netti kuuluu hintaan. Vuokra on silti älyttömän pieni Suomeen verrattuna, noin puolet soluhuoneeni hinnasta Helsingissä. Naapuritaloissa asuu isoilla katumaastureilla ajelevia malagasseja, sekä kiinalaisia jotka opettavat yliopiston kiinan laitoksella. Paljon rauhallisempaa kuin ensimmäisessä paikassa, mutta olen tyytyväinen että asuin sielläkin ensin. Vesi- ja sähkökatkoksia on sattunut kummassakin paikassa vähän väliä, infrastruktuuri on asunnon laadusta huolimatta näköjään kaikkialla sama.

Yliopistokampus on muutenkin ihan jännä Helsinkiin verrattuna. Jos katsoo Antananarivon karttaa, niin se on se ”vihreä ympyrä” kaupungin itäosassa. Eri tiedekunnat ovat kompaktisti vierekkäin, mutta luentosaleja on kuitenkin melko pitkien kävelymatkojen päässä ”ympyrän” suuren koon vuoksi. Lisäksi tämä kaikki sijoittuu vielä melko jyrkkään rinteeseen ja bussipysäkki löytyy vain kampuksen ulkopuolelta, joten kunto kyllä kohoaa. Kuvissa 2 ja 3 näkyy kampusrakennuksia ja tietysti myös jokaiseen maisemaan kuuluvaa riisipeltoa. Vanhat opiskelija-asuntolat ovat lähes asumiskelvottomia, huhu kiertää että sieltä saa syövän. Uusia on jo rakennettu, mutta niissä ei asu vielä kukaan. 

 

 Kuva 2. Kaikki rinteessä näkyvät rakennukset ovat osa yliopistokampusta.

 

Kuva 3. Vanhat opiskelija-asuntolat näkyvät matalina ja rinteessä poikittain, uudet puolestaan ovat nuo kaksi isoa kerrostaloa.

Sitten on Antananarivon keskusta. Kadut täynnä tavaraa, kaikkea mitä voi kuvitella. Koska olet ”vazaha”, joka toinen ihminen myös yrittää myydä sinulle jotain tai vaihtaa rahaa. Itsenäisyyden aukion päädyssä on hyvin vähäisessä käytössä oleva rautatieasema, jossa on lähinnä turisteille tarkoitettuja kauppoja. Junalla kuljetetaan enimmäkseen tavaraa, ja vain harvoin (kuva 4). Aukiolta löytyy myös hotelleja, pizzerioita ja muita kalliita kauppoja, joihin harva paikallinen on koskaan jalallaan astunut. Kokemuksen syvällä rintaäänellä, vähintään täällä kannattaa varoa lapsia (ja tietty muitakin), jotka kerjäävät tai yrittävät varastaa. Ihmisvilinässä pikkupoika sai nimittäin puukotettua reppuani, vaikkei kerinnytkään viemään mitään. Ja kannoin reppua kuitenkin etupuolellani. Mutta sellainen on keskusta. 

 

Kuva 4. Junarataa käyttävät eniten jalankulkijat.

Koska keskustassa ei tietenkään ole riittävästi tavaraa, kaupungissa kiertää myös markkinat, joka viikonpäivä eri paikassa. Helpoiten pääsee ehkä Mahamasinaan, siellä ne järjestetään torstaisin. Hyvin halvalla löytyy käytettyjä, mutta hyväkuntoisia vaatteita, eikä hinta paljoa nouse uusienkaan tuotteiden kohdalla. Valikoima on loistava, jälleen voi löytää kaikkea hyttysverkoista nahkatakkeihin. Mahamasinasta löytyy myös urheilustadion, johon on normaalisti vapaa pääsy, mutta jossa järjestetään myös erilaisia tapahtumia (kuva 5). Siellä olen käynyt muutaman kerran treenaamassa, tilaa on ja myös hyväkuntoisia rappusia juostavaksi. 

 

Kuva 5. Urheilustadion etualalla, takana Anosy-järvi.

Mahamasinasta pohjoiseen on Anosy-järvi (kuva 6), jossa tosin on vettä ehkä polven korkeuteen. Vesi on myös hyvin likaista, ja ihmiset sanovat, että vieressä olevan viiden tähden Carlton-hotellin jätevedet lasketaan suoraan järveen. Siitä länteen päin on ministeriöitä ja muita hallintorakennuksia, sekä radiorakennus, joka poltettiin vuoden 2009 mellakoissa (kuva 7). Järven itäpuolella taas on tarkkaan vartioitu presidentin palatsi.

 

Kuva 6. Keväällä  eli lokakuun paikkeilla järveä  ympäröivät puut puhkeavat kukkaan. Taustalla näkyy myös kauoungin hauska yksityiskohta, rinteeseen kiinnitetty Antananarivo-kyltti.

 

Kuva 7. Radiorakennusta ei ole käytetty kriisin jälkeen.

 Jos Tanaan tulee turistina, saattaa ensin ihmetellä että mitä täällä oikein voi tehdä. Suurelle osalle matkailijoista kaupunki onkin vain ohikulkupaikka. Mutta on täällä jotain nähtävääkin. ”Rova” on korkeimmalla kukkulalla sijaitseva entisten kuninkaiden palatsi, jonka pihalta näkyy upeasti koko Antananarivo. Se paloi vuonna 1995, mutta sitä rakennetaan uudelleen. Tällä hetkellä työ seisoo ja palatsiin ei pääse sisälle, mutta oppaat tekevät jotakuinkin jokaisen länsimaalaisen kohdalla poikkeuksen toivoessaan suurta tippiä, eli astuvat kieltokylttien ja nauhojen yli ja kiipeävät epäröivien matkailijoiden edellä rakennustelineitä pitkin palatsin katolle saakka.

Tsimbazazan eläintarhassa pääsee ihastelemaan lemureita ihan täällä kaupungissa, kuten myös ex-presidentin kameleita, jotka siirrettiin presidentin palatsista eläintarhaan vallankaappauksen jälkeen.  Mutta tämäkin paikka on melko huonossa kunnossa, ja joidenkin häkkien kohdalla tulee pohtineeksi aika paljon eläinten elinoloja, kunnes huomaa säröjä ja halkeamia käärmeiden terraarioiden ikkunoissa ja alkaa pohtia enemmän omaa olemistaan..!

Lähellä Tanan ulkopuolella on kuitenkin paljon mielenkiintoisempia kohteita, joita ei kannata missata. Näitä ovat esimerkiksi krokotiilifarmi, Ampefin geysirit (kuva 8) ja Lilyn vesiputous. Taksi on helpoin, mutta myös hieman kalliimpi vaihtoehto niihin pääsemiseksi. Niin Antananarivossa kuin sen ulkopuolellakin olevissa kohteissa on erikseen hinnat paikallisille ja turisteille, mutta ne eivät silti ole päätä huimaavia. Paikallinen maksaa yhdestä kohteesta noin 500 Ar (15 senttiä) ja turisti 10 000 Ar (3 euroa).

 

 Kuva 8. Toistaiseksi hyvin hiljainen (mutta sen takia myös hyväkuntoinen) turistikohde.

 

Kaikki edellä mainitsemani tapahtuu siis päiväsaikaan, pimeän tultua kaupunki sammuu. Ennen kriisiä oli kuulemma yöelämää lähes kaikkina viikonpäivinä, mutta nyt katuvalotkin ovat harvassa. Vain muutama kaverini on koskaan käynyt yökerhossa, mutta ne kyllä toimivat edelleen, ainakin perjantaisin ja lauantaisin. Nekin ovat ulkomaalaiskeskittymiä – ja valitettavasti myös prostituution, sitä ei voi olla huomaamatta jos vain kävelee silmät auki. Kodittomat kokoontuvat kaupungin kahteen tunneliin nukkumaan, ja ulkotulia näkyy siellä täällä. Yksin ei kannata liikkua, ja ryhmässäkin on parasta välttää tiettyjä alueita. Taksi on aina pyydettävä tuomaan kotiovelle asti, mikäli tulee kuuden jälkeen kotiin. Eikä se ole turhaan, sillä vähän väliä kuulee huolestuttavia uutisia. Mutta niin tosin kuulee kaikissa maailman kaupungeissa.

Joka tapauksessa itselleni jää Tanasta päällimmäisenä mieleen ihmisten iloisuus ja kaduilla jatkuvasti soiva musiikki. Elämästä osataan nauttia sellaisena kuin se on, ja joskus kiireen ollessa kovimmillaan toivoisin itsekin osaavani vain istuskella päivästä toiseen katselemassa maailman menoa. Hymyillen ja ohikulkijoita tervehtien.

~ Nina